NR 15
Hitaus ja Hiljaisuus
Hitaus ja hiljaisuus taiteellisessa tutkimuksessa
by Maiju Loukola, Jaana Erkkilä-Hill, Eija Timonen
RUUKUN hitaus ja hiljaisuus -teemanumero pohtii taiteellisen tutkimuksen menetelmällisiä, käsitteellisiä ja taiteen konkretiaan ja praktiikkoihin kytkeytyviä yhteyksiä hitauteen ja hiljaisuuteen. Numerossa pohditaan, mitä hitaus tai hiljaisuus voivat taiteellisessa tutkimuksessa avata ja sysätä liikkeelle, mitä hitaudella ja hiljaisuudella voidaan tavoitella ja mitä ne voivat haastaa. Aikamme yhteiskunnallinen keskustelu kulkee usein tehokkuuden, mitattavien tulosten ja nopeiden ratkaisujen ympärillä. Näkökulmasta riippuen hitaus voi olla tavoittelemisen arvoista tai se voi olla selkeästi puute tai "hidaste" kuten liiallinen byrokratia. Hiljaisuus puolestaan voi muodostua tavoiteltavaksi arvoksi: kukapa ei kaipaisi keskittymisen rauhaa tai liikenteen äänien vaimenemista. Hiljaisuus voi olla myös kommunikaatiota hankaloittava asia tai jopa passiivista vastarintaa, kun esimerkiksi jokin aloite saa vastineeksi vain vaitonaisuutta.
  
Vuoden 2020 kuluessa teemojemme ylle on langennut uudenlainen kajo, joka on keskeyttänyt totutut olemisen rytmit ja antanut kiireelle toisenlaiset kehykset, ehkä herättänyt uudella tavalla ihmettelemään tulospaineisen hopun mielekkyyttäkin. Etätyön ympäristönä koti muuttui kuin yhdellä pyyhkäisyllä julkiseksi tilaksi ja työn äänet puolestaan sekoittuivat osaksi yksityistä maisemaa.
 
Taiteellista tutkimusta voidaan ajatella yhteiskunnallisen debatin hälystä erottuvana hitaasti ja hiljalleen kuplivana aistisuuden ja kokemisen erityishuomion alueena. Tutkimus voi toki temmata kiivaaseenkin tahtiin johtuen tulospaineista tai puhtaasta innostuksesta, mutta tyypillisesti taiteellis-tutkimukselliset prosessit edellyttävät aikaa ja keskittymistä ideoiden kokeiluun ja ajatusten kypsyttelyyn. Menetelmälliset, käsitteelliset ja taiteelliset oivallukset tulevat tunnistetuiksi, reflektoiduiksi ja uudelleen kysytyiksi vasta vaihe vaiheelta avautuvien prosessien myötä.
Teemanumeron ekspositiot koettelevat, haastavat ja vaalivat eri tavoin hitauteen ja hiljaisuuteen liittyviä ja niitä leimaavia ennakko-oletuksia ja tietämisen tapoja suhteessa tekeillä oleviin tutkimusprosesseihin. Keskeistä teemanumerossa on se, millä tavoin hitaus ja hiljaisuus voi taiteellisessa tutkimuksessa tulla ymmärretyksi diskursiivis-materiaalisen, aistisen ja kokemuksellisen alueella. Numeron ekspositioiden kirjo osoittaa, kuinka huomion kiinnittäminen ajattelun, tekemisen ja kirjoittamisen tempoon ja rytmiin vaikuttaa ja suuntaa tutkimusten epistemologisia ja menetelmällisiä suuntaviivoja hyvin erilaisin tavoin. 
 
Hitaus ja hiljaisuus -numero koostuu kahdestatoista ekspositiosta, joista neljässä tarkastellaan taiteellisen prosessin hitaita ja kestollisia performatiivisia, esteettis-kokemuksellisia ja/tai poliittisia potentiaaleja (Lampela, Alaluusua, Rouhiainen & Heimonen, Kaverma). Ekspositioista kaksi purkaa kanonisoituja institutionaalisia käytäntöjä (Skoogh, Trento), kaksi haastaa pohtimaan taiteellisen työn poliittista potentiaalia ekologisiin kysymyksiin liittyvän hitaan aktivismin tai hiljaisen vastarinnan kehyksessä (Oja, Mäkiranta). Kaksi ekspositiota kohdistaa huomion elollisen ja ei-elollisen toimijuuden kysymyksiin (Gustafsson, Guttorm) ja kaksi puolestaan käsittelee materiaalisuutta erityisesti tutkimuksellisen taiteenpraktiikan keskeisenä määrittäjänä (Hast & Nesami, Lauri). 
 
Francisca Skooghin "Play: emotional regulation in classical music performance" -ekspositio rikkoo hiljaisuuden haastaessaan alan totunnaisia esittämiskonventioita ja klassisen musiikin esittämiseen kohdistuvia psykologisia haasteita. Skoogh ehdottaa uudenlaisia tapoja "helpottaa" yleisön ja esiintyvän taiteilijan välistä kohtaamista rentouttamalla tätä jännitettä muun muassa olemalla yleisön kanssa keskustelukontaktissa ennen soitantoa, tai harjoittelemalla yleisön läsnäollessa.  
 
Marjatta Ojan "Pienenergia, arkisto ja uusi aktivismi" -ekspositio haastaa pohtimaan taiteellisen työn mittakaavaa ja rytmejä suhteessa energian kulutukseen, niin sen konkreettisessa merkityksessä kuin toimintaa ohjaavien arvojen ja rakenteiden tasolla. Samalla Oja kiinnittää huomion yksilön taiteellisen, kehollisen ja arkisen toiminnan mittakaavaan ja tuo omaperäisellä ja ajankohtaisella tavalla yhteen kriittistä ekologista keskustelua energiasta ja kulttuurimme kestämättömyydestä, sekä kokeellista taiteellista työskentelyä. Näin hän haastaa samalla taiteellisen toiminnan malleja ja rakenteita pitkäkestoisuuteen sitoutuneilla praktiikoillaan.  
 
Pirita Lauri antautuu ekspositiossaan "Perspectives to a living design medium: First encounters with a fermented indigo vat" kuuntelemaan materiaalilähtöisen prosessin viitoittamaa rytmiä. Lauri tuo kokemusperäisen ymmärryksensä herättämiä kysymyksiä osaksi posthumanistista keskustelua, ja näkee teknis-materiaalisen työprosessin itsessään merkityksellisenä ilmiönä sen sijaan, että näkisi sen pelkän taiteelliseen prosessiin kuuluvana välineenä. Lauri seuraa orgaanista prosessia, joka edellyttää paitsi materiaalin kuuntelemista, myös sen hoivaamista – elollisia organismeja on pidettävä elossa silloinkin, kun sitä ei käytetä värjäämiseen. Niin taiteilija kuin hänen kanssaorganisminsa joutuvat tai saavat sopeuttaa rytminsä toinen toisensa tarpeisiin. 
 
Kalle Lampela erittelee ekspositiossaan "Jaloittelemassa – kävelemällä piirtäminen ja viivojen paikat" päämääräorientoituneen toiminnan ja vapaan, luovan leikin välistä jännitettä taiteellisen työn ontologisena perustana. Lampela esittelemänä utopografinen kävelypiirtäminen näyttäytyy kenties ensisilmäyksellä leikillisenä mielijohteena tai yksityisenä meditatiivisena toimintana, mutta tarkemmin paneutuen siitä avautuu poliittisia ulottuvuuksia. Ekspositio näyttää leikkiin ja vapaaseen taiteellisen toimintaan kätkeytyvän "hiljaisen signaalin" tapaisena vastavirtaan kulkemisen menetelmänä. Lampelan metodia voi tarkastella niin meditatiivisena, omaan mieleen keskittyvänä itsetutkiskeluna kuin performatiivisena poliittisena aktivismima. 
 
Francisco Beltrame Trenton ekspositio "A diary of slowness at Örö Fortress" käsittelee "hidasta tutkijuutta" (Slow scholarship) autoetnografisen kenttäpäiväkirjan ja aihetta kannattelevan ekspositioarkkitehtuurin ja -dramaturgian keinoin. Trento haastaa tehokkuusajattelun yhä voimallisemmin läpitunkeman olemisen, akatemian ja maailman valtavirtaisia ihanteita niin muodon kuin sisällön hahmossa. Ekspositio sisältää niin ikään hitaan lukemisen ohjeen. 
 
Petri Kaverma kartoittaa ekspositiossaan "Hitaus ja hiljaisuus", kuinka hitaus ja hiljaisuus näyttäytyvät hänen oman taiteellisen tuotantonsa aiheina. Kaverma pohtii tekijän näkökulmasta taiteellisen prosessin monisuhteisia havaintoja, ajatusketjuja ja konkreettisia oivalluksia tuon prosessin keskeltä, kuin sen "kanssa" dialogia käyden. Hän konkretisoi taiteelliseen prosessiin silmikoituvia lukuisia materiaalisia, käsitteellisiä, kestollisia, eri- ja samanaikaisia rytmin-, tunnun-, vauhdin hurman, maltin, odotuksen ja hiljaisuuden vaihteluita ja syöksähdyksiä, ja esittää havainnollisen tapausesimerkin siitä, kuinka pandemian pakottama poikkeustila on manifestoitunut teoksena.  
 
Leena Rouhiaisen ja Kirsi Heimosen yhteisekspositio "Katveen varjon sanominen koreografisena kirjoittamisena" tarkastelee paikkasidonnaista koreografista kirjoittamista. Katve tai varjo näyttäytyy ekspositiossa hiljaisuuden rekisterinä ja siinä nousevat erityisellä tavalla esiin paikan, tilan ja ruumiillisuuden merkitykset. Kirjoittamisen fokusoiminen katveen kautta vierauteen ja toiseuteen luo dialogisen suhteen olemisen ja ei-olemisen, tietämisen ja ei-tietämisen, sekä tekemisen ja ei-tekemisen välille. Esitelty metodi tarjoaa eettisen lähestymistavan ilmiöille, joiden toiseus tai vieraus estää niiden yksioikoisen esittämisen.  
 
Erik N. Gustafssonin ekspositio "The sound of software tranquility" avaa omintakeisen näkökulman hitauteen ja hiljaisuuteen tietokoneen toiminnallisuuden kannalta. Gustafsson pohtii tehokkuutta lisäämään suunniteltua apparaattia sille tyypilliselle perusolemukselle vastakkaisesta kulmasta ja sitä, millaisia levollisia ja rauhallisia äänellisiä laatuja tietokone voi tuottaa. Hän kysyy: "Jos kone kykenisi tunnistamaan, että sen olemassaoloa määrittää vaikkapa tyyneys ja rauhallisuus – voisiko sen tuottama ääni määrittyä vastaavanlaisia eksistenssin tapoja ilmentävinä äänen laatuina?" 
 
Susanna Hast ja Maryam Bagheri Nesami tarkastelevat ekspositiossa "Falling like a monster" materiaaleja ja materiaalisuutta hirviötutkimuksen ja feministisen teorian kannalta. Hiljaisuus näyttäytyy hienovaraisen ruumiillisuuden näkökulmasta potentiaalisena poliittisena tilana ja tekona, joka haastaa maksimaaliseen näkyvyyteen ja voimakkaaseen äänen käyttöön pohjaavia aktivistisia käytäntöjä. 
 
Elisa Alaluusua pohtii ekspositiossaan "Piirretty hiljaisuus" hiljaisuuden merkitystä piirtämispraktiikkaansa, kytkemällä eri rekistereissä tapahtuvan taiteilijan työn yhteyksiä ja vaikutusta toisiinsa. Lontoolaisessa galleriassa toteuttamansa vuorokauden mittaisen "24h Drawing" -piirtämisprosessinäyttelyn avulla Alaluusua tarkastelee, miten kuvataiteilijan työskentelytapa heijastuu ja vaikuttaa sen rinnalla kulkevaan kirjoittamistapaan. Alaluusua lähestyy hiljaisuutta pääasiassa lappilaisuuden kontekstissa, antaen työprosessin myötä kasvaneen hiljaisuuden, kehollisen läsnäolon, fyysisen toiminnan ja lappilaisessa maisemassa itselleen merkityksellisiin paikkoihin liittyvän sidonnaisuuden muokata ymmärrystä hiljaisuudesta ja sen merkitysulottuvuuksista nykypiirtämisen kentällä ja omassa tekemisessään .  
 
Mari Mäkirannan "Kotini joki – betoniin piirtyvä hiljainen vastarinta ja vastarinnan performatiiviset ulottuvuudet" -eksposition keskiössä ovat pohjoisen jokialueilla toimivan aktivistiryhmän voimalaitoksen betoniseiniin maalaamat, joen valjastamista kritisoivat kuvat ja tekstit, ja erityisesti niiden poistamisen yhteydessä julkistakin kalabaliikkia aiheuttaneet prosessit. Mäkiranta on rakentanut maalausten ja niiden poistojälkien pohjalta valokuva- ja videoteosten sarjan, jotka ilmentävät hiljaista vastarintaa energiayhtiöiden intressien, yhteiskunnallisten järjestysten ja vallitsevien säännösten kanssa. Hän pohtii teoksiaan osana performatiivisia prosesseja, joissa avautuu mahdollisuus sitoutua erilaisiin kulttuurisiin toiston käytänteisiin ("oikein" tai "väärin" tekeminen), mutta jää tilaa näiden käytänteiden ironiselle haltuunotolle leikin ja liioittelun muodossa.   
 
Hanna Guttormin ekspositio "Coming slowly to writing with the earth, as an earthling" pohtii hitaan kirjoittamisen tapoja alkuperäiskansojen ontologioista, posthumanismista ja uusmaterialistisista keskusteluista ammentaen. Guttorm kysyy millaista voi kirjoittaminen maan (Earth) kanssa olla, ja miten tämä "tulemisen praktiikka" voisi ilmetä? Ekspositio tuo keskusteluun sanamukaisesti maanläheisen näkökulman Guttormin pohtiessa sitä mitä kaikkea on vaakalaudella, kun puhumme siirtymästä antroposentrismistä kohti maa-keskeistä lähestymistapaa. 
 
Teemanumero sisältää kolme "Puheenvuorot" (Voices) -kontribuutiota: Merja Puustisen "Hiljaisuuden jalanjäljet – Silent footsteps" käsittelee ekologiaa, vallankäyttöä ja ihmisen ja eläimen välistä yhteistyötä kaupunkitaiteen projektissa Hiljaisuuden jalanjäljet. Toinen puheenvuoroista on Joa Hugin videoesseen muotoon laadittu lektio. Kolmas puheenvuoro on myös lektio, jonka on laatinut Bilge Aktaş.
 
Toivomme numeron herättelevän keskustelua hitauden ja hiljaisuuden teemojen sysäämistä taiteellisen tutkimuksen praktiikoihin ja toimijuuksiin kietoutuvista sekä tilallis-ajallisista, sosiaalisista ja poliittisista tietämisen ja tekemisen tavoista. Niin ikään hitauden ja hiljaisuuden kytkösten monimuotoisuus on kiinnostava ajattelun aihe, esimerkiksi se, millaista on nopea, äänekäs tai hidas hiljaisuus, tai nopea, äänekäs tai hiljainen hitaus. Keskustelu jatkukoon moninaisilla taajuuksilla.
  
Maaliskuussa 2021, 
teemanumeron toimittajat Maiju Loukola, Jaana Erkkilä-Hill ja Eija Timonen 
  
Kuva: Kalle Lampela