Yhteiskunnallisessa todellisuudessa suunnistaminen edellyttää suuntaa näyttäviä ihanteita. Siksi utopioita on tarpeen paitsi luoda ja käyttää, myös ymmärtää ja tulkita. Mutta utopia ei ole tavanomainen tutkimuskohde. Ajatukset paremmasta yhteiskunnasta ovat välähdyksiä ja haaveita: katkonaisia, muuttuvia ja vaikeasti sanoitettavia. Joskus sanat loppuvat, ja tutkimus vaatii luovia keinoja. Toisenlaiset sosiaaliset maailmat näyttäytyvät vain mielikuvituksen käyttäjälle.
 

Yhteiskuntatieteet kipuilevat luovan metodologian kanssa. Vaikka ”metodologinen anarkismi” tunnetaan yhtenä tieteenfilosofian monista koulukunnista, asiallisen tieteen kriteerinä pidetään oikean ja pätevän tutkimusmetodologian käyttöä. Oikeaoppiseen metodologiaan keskittyminen voi kuitenkin heikentää kokeilevuutta ja ymmärryksen lisäämistä toistaiseksi avoinna olevista tulevaisuuksista.
 

Olisikin hyödyllistä ajatella metodologiaa kahtalaisesti. Tiedon hankkimisen hyväksyttävien keinojen listaamisen sijaan voisi puhua erikseen systemaattisista metodologioista ja hapuilun metodologioista. Hapuilun metodologia merkitsisi tällöin pyrkimystä saada pieniä välähdyksiä kohteesta, jota ei voi nähdä. Ymmärryksen lisääminen pakottaa tällöin kokeilemaan hyvin monenlaisia välineitä.
 

Taiteella olisi paljon tuotavaa tällaiseen metodologiseen lähestymistapaan, koska tokihan metodologia voi näin ymmärrettynä olla vaikkapa tilallista, emotionaalista tai kineettistä. Myös performanssi tai provokaatio voi hyvin olla yhteiskunnallisen ymmärryksen lisäämisen väline.
 

****
 

Mitä tällainen hapuilu tuo lisää systemaattiseen empiiriseen tieteeseen, joka tuottaa tietoa maailmasta sellaisena kuin se on?
 

Kysymykseen voi vastata uudella kysymyksellä: millainen on kulttuuri, joka ei osaa tuottaa tai ylläpitää palasittain rakentuvia haavekuvia paremmasta yhteiskunnasta? Ainakin se on sisäänpäin kääntynyt. Toiveet ja unelmat typistyvät yksityisten unelmien tavoitteluksi. Yhteiskunnallinen muutos latistuu hallinnollisiksi pienparannuksiksi, indikaattoreiden seurannaksi ja ekonomistien piirtämien käyrien jatkuvuuksiksi.
 

Tämä on pitkälti totuus nykymaailmasta. Yhteiskunnalliset utopiat hiipuivat postmodernismin ja uusliberalismin voittokulun myötä. Kylmän sodan jälkeistä ajan henkeä voi lukea pitkältä joukkona tämän hiipumisen monella tasolla näkyviä oheisvahinkoja. Esimerkiksi vallitseva nostalginen ote on ainakin osittain seurausta kyvyttömyydestä kuvitella tulevaisuuksia. Utopioiden kuihtumisen oireisiin taitaa samoin kuulua ”postprefixed” -itseymmärrys, eli taipumus kuvata nykyhetkeä aina ”jonkin jälkeisenä”, ei itsenään vaan suhteessa johonkin menneeseen.
 

Utopiat leimautuivat vanhanaikaisiksi ja komentaviksi. Ne yhdistettiin postmodernismin kaatamiin suuriin metahistoriallisiin kertomuksiin ja leimattiin ”yhteiskunnan pohjapiirustuksiksi”: väkisin toimeenpantaviksi ihanteiksi, totalitaristien muovailuvahaksi. Kriitikoiden silmissä utopiat ovat liian täydellisiä: kuvauksia maailmasta, jossa ei ole sijaa ihmisyhteisöihin kuuluvalle normaalille muutokselle, yksilöllisyydelle, jännitteisyydelle ja ristiriidoille.
 

*****
 

Mutta ajan hengen suhde utopioihin ei ole yksioikoinen. Utopioiden hyytyminen postmodernismin yksilöllisten unelmien alle saattaa olla ajan suuri kertomus, mutta jonkinlaista utopioiden paluuta on aistittavissa erilaisissa lokeroissa ja marginaaleissa. Tieteen ja taiteen kentällä vilahtelee toisenlaisten tulevaisuuksien artikuloijia. Toiveikkuutta, yhteiskunnallisia vaihtoehtoja ja muutoksen ajattelun välineitä selvästi etsitään. Yhä useamman ihmisen intuitio sanoo, ettei vallitseva yhteiskunnallinen järjestys voi olla lukittu ja lopullinen. Elämme jonkinlaisen murtuman hetkeä, ja sellaisessa hetkessä on välttämätöntä etsiä välineitä, joilla osataan navigoida kohti parempaa.
 

Utopioiden paluu ei kuitenkaan tapahdu vaivatta. Utopioiden hahmottelun ja kriittisen käytön kahtalainen ongelma on, ettei ole sen enempää selvää, mitä tutkitaan, kuin sekään, miten tutkitaan.
 

Reittiä parempaan tulevaisuuteen osoittavan utopian tulisi siis olla mobilisoiva muttei totalisoiva. On mahdotonta määritellä ennalta, mitä toisenlaista yhteiskuntaa kuviteltaessa tarkkaan ottaen kuvitellaan. Se on joka tapauksessa enemmän kuin toisenlainen hallintojärjestelmä, mutta yhteiskunta ei silti tarkoita kaikkia ihmisten välisiä mikrosuhteita ja -käytäntöjä. Yksityisen ja yhteiskunnallisen välinen raja on epäselvä, muttei olematon. Ihanneyhteiskunnassakin on kasvukipuja, väärinymmärryksiä, epätoivoista rakkautta, riitoja naapurin kanssa, toisinajattelua, tulevaisuutta koskevia pelkoja ja kaikkea mikä tekee ihmisestä ihmisen.
 

Koska ”yhteiskunta” on valtava määrä eritasoisia suhteita, neuvotteluja ja pieniä instituutioita, utopian sisältö on aina liikkeessä. Utopiatutkimuksessa joudutaan kysymään, tarkoittaako toisenlaisen yhteiskunnan kuvittelu, että kuvitellaan eri tavalla vaikkapa mielenterveys, seksuaalinormit, päihtyminen, lastenhoito, logistiikka…? Tai kannustaako, kasvattaako ja salliiko ihanneyhteiskunta erilaisia tunteita kuin nykyinen? Listaa voi jatkaa.
 

*****
 

Kun hyväksytään, että toisenlaisen tulevaisuuden yhteiskunnan kaltainen tutkimuskohde vaatii hapuilua, voidaan ainakin hetkeksi antautua metodologiseen ilotteluun. Mutta tämä jättää vielä toisen haasteen: yhteiskunnallinen kuvittelu vaatii yhteiskunnallisen subjektin. 

Tieteen parissa herkästi hylätään subjekti ja ajatellaan, että kun tehdään metodologisesti oikein, ei ole väliä kuka tekee. Taiteen itseymmärrys taas usein nojaa luovaan ja kokevaan yksilölliseen mieleen. Toisenlaisten ja mahdollisten yhteiskuntien etsiminen sen sijaan edellyttää yhdessä kuvittelua. Yhdessä kuvittelun välineet ja metodologia on hyvä ymmärtää paitsi luovuuden, myös vuorovaikutuksen taidoiksi. Vuorovaikutus auttaa myös jatkuvasti kysymään kuvittelun kohdetta eli yhteiskunnan luonnetta, jättäen sen auki haastamiselle ja uudelleenmäärittelylle.
 

Utopiat kyllä palaavat. Mutta sitä varten utopiakäsitysten täytyy liikahtaa vielä poispäin paitsi jäykistä jäsennyksistä yhteiskunnan olemuksesta, myös todellisuudesta, jossa unelmat ovat yksityisiä. Myös tämä on haaste tutkijoille, taitelijoille ja kaikille muillekin hapuilijoille.