Call

Archive

« Back

Prosessi ja tutkimus

Albert Whitehead esitti 1929 kirjassaan Process and Reality, että luonto ei muodostu esineistä eikä ole saavutettuja lopputuloksia vaan jatkuvia prosesseja, joilla ei ole loppupistettä. Jos jokin näyttää pysyvältä ja esineen kaltaiselta, vaikutelma johtuu ihmisen aikaperspektiivistä: me emme vain näe koko prosessia. Tästä mullistavasta ideasta alkoi nousta uusia vaatimuksia myös taiteelle. Taiteellinen prosessi haluttiin nähdä luonnollisena ilmiönä, ikään kuin luonnon jatkeena. Naturalismi oli muodikasta ja kulttuurin pelastukseksi jotkut tahtoivat luonnon: jos kulttuurin ilmiöt voidaan selittää luonnon jatkeina, ne ovat sellaisena hyviä. Tämä sopi myös hyvin yhteen ajan poliittisten virtausten kanssa, joissa korostettiin luonnonvalintaa, jatkuvaa muutosta ja sopeutuvimman selviämistä luonnon (ja sodan) prosesseissa.

Taiteellisen tutkimuksen lyhyt historia on nähnyt useamman alun ja lopun. Alan teorian pioneerit (Dombois, Borgdorff, Schwab, Slager, Balkema) ovat ampuneet alas kaikki yritykset lukea mukaan tutkimukset, joissa taiteilija selittää prosessiaan, motiivejaan, reflektoi menetelmiään ja avaa omaa toimintaansa millään tavalla. Tämä painokkuus on ollut tarpeellista, koska psykologisoinnin varjolla ja ”tiedostamattomaan” vedoten moni yritti (ja yrittää) saada omaelämäkerronnallisesta fiktiosta tutkimusta. Se tie on kuljettu loppuun ennen kuin on päästy alkuun: taiteilija yrittää muiden tiedonalojen käsitteillä uudelleen kuvata omaa käsitystään toiminnastaan, jolloin kyse on (useimmiten huonosti tehdystä) noiden muiden tiedonalojen tutkimuksesta.

Alusta asti monet ymmärsivät, että taiteellisen tutkimuksen erityisyys ei ole tekijässä vaan menetelmissä. Tavoitteena on tunnistaa menetelmiä, joiden avulla on sitten mahdollista tutkia todellisuutta tavalla, joka on uusi. Taiteellinen ajatteleminen, taiteellinen toiminta ja taitaminen, taidon erityinen luonne (kuten Aristoteles sen kuvaa Nikomakhoksen etiikan 6. luvun alussa) ja taidon koeteltavuuden piirre ovat mukana taiteilijan (jokaisen kokeellisen tutkijan) päivässä osoittamassa, kuinka mitä tahansa asiaa voi lähestyä johdonmukaisesti. Taiteilija on koulutettu tällaiseen ajattelemiseen ja toimintaan, joko oppilaitoksessa tai toiminnassa, eikä tätä voi ottaa pois ja korvata ”luovuudella”, ”tiedostamattomalla” tai muilla sekavilla käsitteillä, mikäli taiteilija on ymmärtänyt alansa.

Taiteellinen toiminta osoittaa menetelmiä, usein kokeellisia (eksperimentaalisia) ja siis helposti virheensä paljastavia (falsifioitavia), joissa yhteys teon ja tuloksen välillä välittömästi osoittaa, mikä on kestävää ja mikä ei. Taiteellinen toiminta ei ole kaukaa tarkkailevaa (ei teoreettista) vaan lähietäisyydeltä kokeilevaa (praktista). Kyse on laadullisesta tutkimuksesta eli koeteltavat ilmiöt ja asiat ovat merkityksiä ja arvoja, eivät tosiasioita, joten koettelemisen alla ovat kulttuuriset ja uskomuksiin nojaavat piirteet.

Yksittäisen taiteellisen toiminnan kulku ei anna erityistä tietoa, kuinka tämä kaikki tapahtuu, sillä koettelevassa ja kokeilevassa toiminnassa on suuri joukko satunnaisia ja vain yhdelle toimijalle ominaisia piirteitä, omituisuuksia (idiosynkrasia). Niinpä vain etäämmältä katsoen tai usean toiminnan kautta on mahdollista nähdä, mikä taiteellisessa toiminnassa on menetelmällisesti olennaista. Tämä sama ilmiö tunnetaan kaikilla aloilla: kun etsimme menetelmiä, joilla luotettavaa tai vakuuttavaa tietoa saadaan, joudumme käymään läpi satoja yksittäisiä tutkimusyritelmiä ja poimimaan idean sieltä, toisen täältä. Tämä on tuttua 1800-luvun luonnontieteiden kehityksestä.

Mikäli kiinnitämme huomioon yhteen toiminnan kulkuun, ”prosessiin”, hirtämme ajattelumme pitäen välttämättöminä, tärkeinä tai kuvaavina piirteitä, jotka oikeasti ovat satunnaisia, omituisia ja asiaan mitenkään liittymättömiä. Silloin annamme vallan henkilökohtaiselle, jota ei ole mahdollista asettaa arvioinnin kohteeksi. Silloin kiinnostuksen kohteena on henkilö, ei menetelmä.

Jos taiteellisessa tutkimuksessa huomio kiinnitetään tekijän taiteelliseen prosessiin, tuloksena on satunnaisesta syntynyttä satunnaista, joka voi olla taiteellisesti kiinnostavaa mutta ei menetelmällisesti johda mihinkään. Se ei anna mahdollisuutta luoda menetelmää eikä lähtökohtaa tutkia todellisuutta taiteellisesti. Tekijälähtöisen tutkimuksen olennainen vaatimus on ollut (esimerkiksi etnologiassa) irrottautua prosesseista ja luoda tutkimusasetelma. Tarkoituksena on päästä selville ehdoista, joiden avulla prosessi voi tulla tunnistetuksi. Tämä tunnistus osoittaa tekijälle, mikä hänen ammattitaidossaan on jaettavissa toisten kanssa (ja siis menetelmää), mikä vain satunnaista inhimillistä kaaosta.

Taiteellinen toiminta on edelleen monen kuvitelman ja mystifioinnin paikka. Taiteellinen tutkimus on mahdollista vain, kun luovumme noista ja samalla vieraista käsitejärjestelmistä, erityisesti psykologian, kognitiotieteen ja yhteiskuntatieteiden käsitteistä. Alusta alkaen on ollut tarkoituksena luoda paradigmaa, jolla on omat käsitteensä ja oma johdonmukaisuutensa, jotka voidaan perustella taiteellisella toiminnalla ja tehdyillä tutkimuksilla ja niiden ympärillä käydyllä teoreettisella keskustelulla. Tämän vuoksi kaikki vanhat tavat ja puheenparret on hylättävä ja puhuttava vain siitä, mistä on kyse. Kun taiteellinen tutkimus määritellään todellisuuden tutkimukseksi menetelmillä, jotka syntyvät taiteellisesta toiminnasta, huomataan heti, että yksittäiset taiteelliset prosessit eivät ole tutkimuksen kannalta edes kiinnostavia, ne ovat useimmiten harhaanjohtavia.

Kirjoittaja:Juha Varto

Comments
Trackback URL:

No comments yet. Be the first.