Taiteilija saattaa saada oivalluksen näennäisesti tyhjästä ja käyttää sitä miten mielii.  Silti kysymysten hiomisen tärkeys ei katoa mihinkään, ei taiteesta, ei tutkimuksesta, eikä taiteilijalähtöisestä tutkimuksesta. 70-luvun iskulause The personal is political kuvasti ajatusta, jonka mukaan yksilön havahtuminen johonkin asiaintilaan on yhtä tärkeää kuin julkinen, poliittinen, toiminta. Mutta jos kysyn itseltäni ja vastaan itselleni käyttäen itseäni tutkimusaineistona, tuleeko henkilökohtaisesta tutkimusta? Tällaistahan taiteellinen tutkimus ei ehkä ole, mutta mitä se sitten on?

Ensi alkuun tuttavuuden tekeminen taiteellisen tutkimuksen kanssa tuntui sammakon hyppäämiseltä kermakirnuun: seinät liian lähellä ja jalkojen alla kummaa mömmöä. Puhetta kuului jostakin, ja paljon, mutta sanoista ei saanut selvää. Kelluminen olisi onnistunut, mutta ei käynyt pitkän tähtäimen ratkaisuksi. Oli siis ryhdyttävä jumppaamaan.

Vuosien vääntämisellä on entisestään kirkastunut, että valmista vastausta kysymykseen ”Mitä Se On?” ei ole. Silti jumppaaminen on ollut selvästi hyödyllistä. Kirnun reunojen yli alkoi vähitellen näkyä työmaa, jossa ihmistä muistuttavat otukset rakensivat jotakin. Hankkiutuminen työmaalle osoitti, että meneillään oli mitä jännittävimpiä projekteja. Minkälainen maisema siitä kaikesta mahtaa kasvaa?

”Pianon soittaminen on aivojen, sydämen ja taitojen yhdistämistä. Aivottomana pianisti on fiasko, sydämettömänä robotti ja taidottomana harrastaja”, laukoi Vladimir Horowitz. Vaikka hän puhuikin vain pianisteista, moni muukin saattaa tulla mietteliääksi.  Taitoja on pakko hioa, lakkaamatta, lakkaamatta. Entä aivot, puhumattakaan sydämestä? Vielä runsas vuosisata sitten monipuolisuus ja kaikkien alojen osaaminen oli valttia niin ammatin harjoittamisessa kuin konserttikäytännöissä. Vasta syntymävuosisadallani erikoistumisesta tuli hyve muidenkin kuin miespuolisten nerojen kyseessä ollen. Nytkö jo taas olisi ryhdyttävä monipuolistumaan?

Tutkimuksellisuus sisältyy jokseenkin kaikkeen taiteen tekemiseen. Voisiko ajatusten monipuolistuminen, havahtuminen tutkimuksellisuuteen, tarkoittaa kehittymistä nimenomaan taiteilijana ja tekijänä? Mitä kaikkea aivojen ja sydämen kehittäminen taiteilijuudessa voisi tarkoittaa? Viimeistään nyt on virallinen haaste heitetty Leibnitzin käsitykselle taiteilijan sumeasta ymmärryksestä. Hänhän sijoitti sen lähes alimmalle portaalle omassa tiedon hierarkiassaan, mahdollisimman etäälle ykköstason jumalallisesta selkeydestä. Muusikon tietoon Urtext-editioista, sormituksista, liikeradoista, tyyleistä ja soittimen ominaisuuksista lomittuu edelleen sanallistamatonta tietoa tuntemuksista, vuorovaikutuksesta ja mielen käsittämättömistä mustista aukoista – ja paljon muuta sellaista, jonka olemassaoloa emme edes tajua. Tunnistetaan tunnistamaton, tuodaan nähtäväksi, kuultavaksi ja käsiteltäväksi; vaikuttavia taideteoksia, uudenlaisia tulkintoja, uutta tietoa, uudenlaista puhetta!

Kaikki ratkaisut on kyseenalaistettava ainakin kerran, yleensä useammin. Kirnusta on nyt kömmitty ulos  Ruukun äärelle. Sen sisältö on tarjolla kaikille. Hämmentääkin saa.