Simonkadulla Lasipalatsin päädyssä kiireisesti asteleva jalankulkija pysähtyy katsomaan jalkoihinsa. Hänen kenkänsä on osunut suuren karhuntassun painautumaan, jonka pohjalle on keräytynyt hiekkaa ja tupakantumppeja. Katukivien keskeltä löytyy lisää eri eläinlajien jalan, tassun ja sorkan jälkiä. Mistä on kysysymys?
Hiljaisuuden jalanjäljet – Silent Footsteps on kuvataiteilijoiden Merja Puustisen ja Andy Bestin julkinen kaupunkitaideteos, joka sijaitsee Lasipalatsin ja Simonkadun välisellä jalkakäytäväosuudella. Teos koostuu 20 pronssiin valetusta laatasta (30cm x 30cm), jotka on sijoitettu samankokoisten graniittilaattojen sekaan jalkakäytävälle puiden, pyörätelineiden, makkarakioskien ja betonisten kukkalaatikoiden väliin.
Kussakin laatassa on painautuma Suomen tunnetuimpien kotoperäisten eläinlajien jalanjäljestä. Eläinlajeihin kuuluvat muuan muassa: susi, karhu, ilves, ahma, majava, mäyrä, vesikko, saukko, hirvi ja kurki. Kunkin laatan kulmassa on eläinlajin nimi suomeksi ja latinaksi. Helsingin kaupungin taidemuseolle toteutettu tilausteos valmistui vuonna 2000.
Merja Puustinen & Andy Best: Hiljaisuuden jalanjäljet, 2000, yksityiskohta ”Ahma”.
Taideteoksen teemana ekologia ja kaupunkirakentamiseen liittyvä vallankäyttö
Taideteoksena Hiljaisuuden jalanjäljet ottaa kantaa useisiin ajankohtaisiin asiakokonaisuuksiin. Keskeinen teema koskee yhteiskunnallista ja kulttuurista muutosta. Kaupunkiympäristö mielletään usein pysyväksi ja staattiseksi kokonaisuudeksi, joka kehittyy pikkuhiljaa vuosisatojen kuluessa. Muihin länsimaihin verrattuna pääkaupunkiseudun nopeaa urbanisoitumiskehitys on kuitenkin poikkeuksellisen nopea ja se painottuu 1900-lukuun. Pääkaupunkiseudun nopea kasvu ja laajentuminen 4000 asukkaan kalastajakylästä globalisoituneeksi kaupunkikeskittymäksi sai alkunsa pian autonomian ajan alussa. Venäjän keisari ja Suomen suuriruhtinas Aleksanteri I halusi Suomen pääkaupungin lähemmäksi Pietaria ja kauemmaksi Ruotsista, minkä vuoksi Suomen pääkaupunki siirrettiin vuonna 1812 Turusta Helsinkiin. Helsingistä kehittyi nopean rakentamisen myötä maan hallinto-, yliopisto- ja varuskuntakaupunki. Rautateiden rakentaminen ja kansainvälinen kauppa kasvattivat Helsingin teollisuuskeskukseksi ja väestökeskittymäksi, jossa asui vuonna 1840 jo 20 000 asukasta.
Ruotsin vallan aikana Helsingin kaupunki loppui Kluuvinlahteen. Nykyisen Töölönlahden ja Esplanadin puiston länsipuolella sijaitseva Kampin alue oli lähes asumatonta. Kamppi-nimi tulee alueella sijainneesta sotaväen harjoituskentästä (ruots. Kampen), joka oli käytössä 1600-1900-luvun alkuun. Vuonna 1833 nykyisen Lasipalatsin alueelle rakennettiin Turun kasarmi, joka sijaitsi lähellä Espoon tullia ja Turkuun johtavan maantien laidassa varsinaisen kaupunkialueen laidalla. Kasarmin lisäksi Kampin alueella sijaitsi helsinkiläisten peltoja ja puutarhaviljelmiä.
1800-luvun alkupuolella Kluuvinlahti täytettiin ja kaupunkiasutus alkoi levitä Kamppiin. Bulevardin varsi ja Vanhan kirkkopuiston lähialueet muuttuvat nopeasti uusien katujen rakentamisen myötä hienoston asuinalueeksi. Suurin osa Kamppia oli pitkään kaupungin laita-aluetta, johon kasvavan kaupungin työläiset majoittuivat Rööperin (nyk. Punavuori) lisäksi. Teollistumisen myötä 1870-luvulla työläisasutus alkoi siirtyä pohjoisemmaksi Kallion ja Sörnäisten alueelle. Varuskunnan alueelle, nykyisen Lasipalatsin viereen syntyi myös Narinkka eli Lumpunkerääjien tori, jossa venäläiset ja juutalaiset kauppiaat myivät tavaroita ja käytettyjä vaatteita 1876-1929.
Helsingin sosiaalinen kehityshistoria on monin paikoin nähtävissä enää käsitteellisenä muistumana katujen nimissä. Arkkitehtoninen kerrostuksellisuus on pitkälle hävitetty nopean rakentamisen ja uusien arkkitehtonisten visioiden tieltä, kun kokonaiset puutalokorttelit ja edellissukupolven mestariteokset ovat saavat antaa tilaa uutta uljasta tulevaisuutta ilmentäville liikerakennuksille, luksushotelleille ja kauppakeskuksille.
Taideteoksena Hiljaisuuden jalanjäljet viittaa kuitenkin laajempaan globaaliin ongelmaan biodiversiteetin köyhtymisestä rakentamisen ja ilmastonmuutoksen myötä. Eliölajien radikaali väheneminen ja lajien lisääntyvä sukupuuttoon kuoleminen on pelottavan selvästi havaittavissa viimeisten parin vuosikymmenen aikana. Eläin-, kasvi- ja sienilajit ovat joutuneet väistymään rakentamisen, tehomaatalouden, metsänkasvatuksen ja merien rehevöitymisen vuoksi, kun luonnonympäristöt ja maatalouden kulttuuriympäristöt köyhtyvät ja pienenevät.
Taideteos kannanottona julkisesta taiteesta käytävään keskusteluun
Kaupunkitaiteen teos ottaa myös kantaa taiteensisäiseen keskusteluun julkisen taiteen asemasta ja taiteilijan vastuusta. Useimmiten julkinen taide mieleltään tylsäksi, epäkiinnostavaksi ja usein monumentaaliseksi taidemuodoksi, joita tilataan symboliseksi kunnianosoitukseksi valtiollisille organisaatioille, historiallisille tapahtumille tai muistokirjoitukseksi kuolleille suurmiehille (harvemmin naisille). Teokset toteutetaan usein pysyvistä materiaaleista (kivi, pronssi ja viime vuosina suosittu laserleikattu ruostumaton teräs). Teosten muotokieli on usein abstrahoitua, moderniin arkkitehtuuriin sopivaa minimalismia tai kansalliseen mytologiaan viittaavaa symboliikkaa. Julkiset teokset sijoitetaan yleensä jalustalle keskeiselle paikalle, jossa niiden tehtävänä on ohjata kaupunkilaisten tulkintahorisonttia kansalliseen maisemaan, historiankirjoitukseen tai kaupunkiympäristön liittetyjen arvojen ja merkitysten suhteen. Yleensä myös biografinen tieto taiteilijasta, hänen urastaan ja kunnianosoituksista on keskeinen osa julkisen teoksen ympärille virittyvää diskurssia, jonka avulla itse teos ja sen viittauskohteet kanonisoidaan kansakunnan kaapin päälle.
USA:laisen kuvanveistäjä Richard Stellan Tilted Arc -niminen tilausteos Foley Federal Plazalla New Yorkissa (1981-1989) herätti raivoisan keskustelun julkisen taiteen tehtävästä ja taiteilijan vastuusta suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan. Tunnetun taiteilijan suunnittelema 36,5m pitkä ja 3,6m korkea ruostuneesta teräksestä tehty seinämä halkaisi historiallisen aukion. Kriitikoiden mukaan Serran postminimalistinen teos oli esteettisesti ruma ja sopimaton historialliselle aukiolle. Tilted Arc -teos muutti historiallisen aukion luonteen – siitä tuli teoksen jatke.
Julkisessa keskustelussa esiin nostetut keskeiset ongelmat koskivat kuitenkin taiteilijan vastuuta. Onko taiteilijalla oikeus ottaa haltuunsa historiallinen miljöö, joka toimii samalla kaupunkilaisten funktionaalisena arjen ympäristönä ja tulkita se uudelleen omaksi galleriatilakseen, ns. tyhjäksi tilaksi, joka on mahdollista virittää uudelleen oman teoksensa avulla? Serran teos hankaloitti käytännössä tuhansien toimistotyöläisten päivittäisiä askareita, kun he joutuivat kiertämään valtavan teoksen kiirehtiessään lounastauoille ja asioilleen. Teoksesta muodostui myös valo- ja näköeste: aukion vastapäisellä laidalla sijaitsevia rakennuksia ei voinut enää nähdä, lisäksi teos pimensi useita toimistoja. Tilted Arc poistettiin liittovaltion oikeuden päätöksellä vuonna 1987.
Hiljaisuuden jalanjäljet on ekologinen ja eettinen kannanotto Serran teoksen synnyttämään kansainväliseen keskusteluun taiteilijan roolista, ilmaisunvapauden rajoista ja yhteiskunnallisesta vastuusta. Hiljaisuuden jalanjäljet on taideteoksena anti-monumentaalinen. Teos on laaja-alainen, mutta se koostuu useista pienistä osista. Kaupunkitaiteena se kommentoi arkkitehtuuria ja muuttaa kaupunkiympäristön osaksi taiteilijan näyttelytilaa, kuten Serrankin teos. Teos ei kuitenkaan häiritse kadulla kulkevia ihmisiä, eikä hankaloita arjen toimia. Pronssilaatat, joissa on eläinten jalanjälkiä, toimivat sekä itsenäisenä taideteoksena että erottamattomana osana funktionaalista kaupunkitekniikkaa. Hiljaisuuden jalanjäljet ei vaadi kiinnittämään huomiota omaan estetiikkaansa, se ei korosta taiteilijan roolia tai pyri muuttamaan kaupunkilaisten arjen rutiineja. Kadulla kävelevät ihmiset kohtaavat teokset sattumalta, samalla tavoin kuin he kohtaisivat eläinten jäljet mutaisen ojan laidalla tai lumisella pellon pientareella.
Hiljaisuuden jalanjäljissä on myös tietoisesti häivytetty näkyvistä taiteilijoiden tyyli, estetiikka, heille ominainen veistoksellinen ajattelu, tunnistettava kädenjälki tai taiteilijoiden nimet, jotka ovat sekä perinteisen modernistisen taiteilijakarriäärin että kansainvälistä uraa rakentavan bränditietoisen taiteilijan opinkappaleita. Teoksesta, sen nimestä ja taiteilijoista on löydettävissä tietoa Helsingin kaupungin taidemuseon (HAM) verkkosivuilta.
Eläimet ja muut taiteilijan yhteistyökumppanit
Keskeinen yhteistyökumppanimme oli tilaustyön tilaaja Helsingin kaupungin taidemuseo, jonka kanssa sovimme aikataulusta, alihankkijoista, materiaalisista ja sisällöllisistä linjauksista. Eläinten tassun- ja sorkanjälkien painaumat oli tehtävä jälkikäsittelyssä mahdollisimman mataliksi niin, että kadulla kävelijöiden korot eivät jää kiinni syvänteisiin ja aiheuta vaaratilanteita. Eläinten jalanjälkien keräämiseksi matkustimme Ähtärin ja Ranuan eläinpuistoihin, josta uskoimme saavamme materiaalin helposti. Raskaimpien eläinten tassun- ja sorkanjäjet tallennettiin saveen. Kevyempien eläinten jäljet otettiin valuhiekkaan.
Eläinpuistoista löytyi kiitettävästi yhteistyöhaluisia ja -kykyisiä ammattilaisia auttamaan projektissa. Eläimet olivat asia erikseen. Niiden kanssa ei oltu sovittu mitään. Tuttujen hoitajien maanittelu, lahjonta, salaiset valuoperaatiot ja pienoinen patistelu toimi osaan eläimistä. Toiset olivat puolestaan yksiselitteisen haluttomia yhteistyöhön, jonka tavoitteena on saada vaistojensa varassa toimiva eläin astumaan matalaan hiekalla- tai savella täytettyyn laatikkoon.
Lihansyöjät ja jyrsivät ovat veikeää ja helposti lahjottavaa joukkoa, kun niiden ulottuville tuodaan tuore broilerin ruho, kasa silakoita tai lempisiemeniä. Bileet syntyy, kun edessä on himoittu ruoka-annos. Ilveksen pentujen, saukkojen ja oravien kanssa järjestely piti uusia pariinkin otteseen, kun tarjoilu oli antelias ja valosastiaan syntyi vauhdikas sotku yksittäisen tassunpainalluksen sijaan. Jyhkeän uroskarhun ja äreä mäyrän kanssa meiltä kiellettiin fyysinen ja sosiaalinen kanssakäyminen kokonaan. Karhulinnasta sopivan valoksen kävi ottamassa karhujen luottohoitaja sateen jälkeen pehmenneestä mudasta. Mäyrän pesäkolon eteen laitettiin savilaatikko, johon eläin teki yöretkeltä kömpiessään mehevän painalluksen ilman, että näimme epäsosiaalisesta herrasmiehestä karvan vertaa.
Kurjet, joutsenet ja metsäpeurat olivat toista maata. Yksi ruohotupsu ei maistu sen paremmalta kuin toinenkaan, joten herkuilla houkuttelu on tehotonta. Oveluus ja eläimen johdattelu tietylle reitille osoittautuivat tuloksettomiksi. On käsittämätöntä, miten pitkiin ilmaloikkiin viiden joutsenen jonomuodostelma kykenee, kun se kohtaa tutulla polulla rivin hiekalla täytettyjä astioita. Ihmetystä lisää tieto, että näiltä eläinmaailman nurejeveiltä oli leikattu siipisulat karkaamisen estämiseksi.
Saimme ruohonsyöjien parviälystä lisää todisteita Ranuan eläinpuistossa, jossa aitaukset ovat suuria ja eläimet elävät lähes luonnontilassa. Empiirisen testaamisen jälkeen totesimme, että ei ole niin ahdasta paikkaa, eikä kopisevien sorkkien määrää, etteikö kolmikymmenpäinen lauma nautaeläimiä pysty vaivatta väistämään kymmentä kapealle sillalle aseteltua viattoman näköistä laatikkoa. Lopputulos on sama riippumatta siitä, kuinka monta kertaa harjoituksen toistaa. Ainoa selkeä muutos oli havaittavissa taiteilijoiden käsityksissä itsestään eläinrakkaina ja luonnonläheisinä ihmisinä.
Varsinaisen valuprosessin hiekka- ja savimalleista kipsiin ja pronssiin suoritti Arto Hyyryläinen.
Suomen kalleimmat julkiset tuhkakupit?
Hiljaisuuden jalanjäljet on ollut suosittu teos kaupunkilaisten keskuudessa. Lasipalatsin remontit, metron rakentaminen, vesi-, viemäri-, sähkö- ja tietoteknikkakaapeloinnit ovat kuitenkin vaikuttaneet siihen, että Simonkadun puoleinen jalkakäytävä on avattu kahdenkymmenen vuoden aikana jo moneen kertaan ja teos on nostettu katulaattoineen pois töiden tieltä. Välivarastoinnin aikana useita laattoja on hävinnyt, osa on jäänyt asentamatta ja laattojen paikat ovat muuttuneet moneen kertaan muuan muassa pyörätelineiden asentamisen johdosta.
Taideteoksen puhtaanapito hiekoitushiekasta ja roskista edellyttäisi huomattavaa panostusta laattojen viikottaiseen siivoamiseen. Tähän kaupungilla ei ole mahdollisuutta, joten laatat siivotaan lakaisukoneella kuin muutkin katulaatat. Teoksen syvempiin kohtiin kerääntyy kesän kuluessa tupakannatsoja. Teosta voitaneen siis tarkastella myös Suomen kalleimpina, pronssiin valettuina julkisina tuhkakuppeina.
Epilogi: teekkarin jalanjälki
Noin 10 vuotta sitten kävellessäni vapun tienoilla Kampissa huomasin yllätyksekseni, että teossarjaan oli ilmestynyt uusi kiiltävä pronssinen laatta. Uusi laatta oli sijoitettu hieman erilleen lähemmäs Mannerheimintien liikennevaloja. Laattaan oli valettu syvä, pyöreämuotoinen viisivarpaisen otuksen - Teekkarin jalanjälki. Samoihin aikoihin uutisoitiin, että Teknillinen korkeakoulu, Kauppakorkeakoulu ja Taideteollinen korkeakoulu yhdistetään Aalto-yliopistoksi, jonka yhteinen kampus rakennetaan Otaniemeen. Teekkareista oli tulossa Helsingin keskustassa uhanlainen laji, mikä sulkee yhden kehityshistorian pääkaupunkiseudun urbanisoitumisen kehityshistoriassa.
Hiljaisuuden jalanjäljet on taideteoksena tarina paitsi urbanisaatiokehitykseen liittyvästä ekologisesta muutoksesta myös julkisen taiteen muuttumisesta. Julkiset taideteokset toimivat nykyisin enemmänkin alustana, jota kaupunkilaiset täydentävät vuosien varrella omilla kommenteillaan. Teos ja sen tulkinnat eivät ole valmiita tai fiksattuja vaan muuttuvat kaupungin ja biosfäärin mukana. Teosten muuttuminen, täydennettävyys ja elinkaariajattelu tulisi ottaa huomioon jo suunnitteluvaiheessa.
Merja Puustinen
