Taide ja tutkimus luovat reittejä tulevaisuuteen. Ne voivat totunnaisia ajattelutapoja nyrjäyttämällä auttaa näkemään vaihtoehtoja olemassa olevalle yhteiskunnalle ja elämäntavalle. Ne voivat myös luoda turvallisia paikkoja, joissa vaikeita kysymyksiä tulevaisuudesta voidaan pohtia yhdessä.
Nämä paikat voivat olla konkreettisia tiloja, kuten Naapurijurtta (Koneen Säätiö 2018-2021), jonka Tampereen yliopiston tutkijat pystyttivät eri puolille lähiötä. Naapurijurtasta rakennettiin taiteilijoiden ja tutkijoiden voimin ympäristötaiteen, kohtaamisen ja keskustelun paikka sekä tutkimuksen fokuspiste. Hanke omisti jurtan, mutta se oli lähiön asukkaiden käytettävissä aukioloaikojen ulkopuolella, joissain paikoissa avoimin ovin. Jurtan ja lähiympäristön haltuunottoon rohkaistiin kutsumalla ihmisiä oleskelemaan, juomaan teetä, keskustelemaan, ja tekemään taidetta jurtassa ja sen ympäristössä. Jurtta avautui yli tuhannelle ihmiselle paikkana, jonne saattoi tulla tupsahtaa kesken kaiken. Ihmiset suhtautuivat jurttaan rakennuksena uteliaasti ja kysellen – eli kokivat jurtan keskustelunavauksena ja käyttivät sitä sellaisena. Ne, jotka eivät uskaltautuneet sisälle, pääsivät silti aistimaan jurtan yllättävänä näkymänä asuinympäristössään.
Reittien avaamista tulevaisuuteen tarvitaan, koska ilmastonmuutoksen kaltaisten globaalien hätätilojen edessä ovat uhattuina niin luonnon monimuotoisuus kuin ihmisten tulevaisuudenusko. Jos tulevaisuutta lähdetään rakentamaan nykyhetken hätätilojen tuottamissa tunnelmissa, se voi näyttää mahdottomalta tehtävältä. Sosiaalisen eriarvoisuuden ja demokratian kriisin vuoksi tulevaisuuden suuntia määrittelevät nekin tahot, jotka hyötyvät nykytilanteesta kaikkine ongelmineen. Jotta poliittiselle mielikuvitukselle ja vaihtoehtoisille tulevaisuuksille olisi tilaa, tarvitaan moniäänisyyttä, osallisuutta ja keinoja uudenlaisten elämänmuotojen luomiseen arkisessa yhteistoiminnassa. Siksi yhtä aikaa ekologisen kestävyyden kysymysten kanssa on vastattava sosiaalisen kestävyyden kysymyksiin. Maapalloa polttaviin kysymyksiin haetaan nopeita, teknisiä ratkaisuja. Vähintään yhtä paljon tarvitaan osallisuutta ruokkivaa vuorovaikutusta sekä ekologisesti ja sosiaalisesti kestävien tulevaisuuskuvien luomista. Niiden kehittämisessä tutkimuksen ja taiteen yhdistämisestä on apua, kuten Naapurijurtta-esimerkki osoittaa.
Sosiaalinen kestävyys on vaikeasti mitattavissa verrattuna ekologiseen kestävyyteen, jota usein lähestytään luonnontieteen mittarein. Ekologisen ja sosiaalisen kestävyyden ajatusta yhdistää vahva tulevaisuusorientaatio. Sosiaalisen kestävyyden tavoitteiksi on asetettu jo Brundtlandin raportissa (1987) ja YK:n Agenda 21 -toimintaohjelmassa (1992) eriarvoisuuden poistaminen, ihmisten vaikuttamismahdollisuuksien varmistaminen ja ihmisarvoisen elämän ja hyvinvoinnin turvaaminen. Politiikkatasolla tämä tarkoittaa eriarvoisuuden vähentämistä ja ihmisten vaikutusmahdollisuuksien ja osallisuuden lisäämistä. Sosiaalisen kehityksen vakavasti ottaminen on välttämätöntä muun muassa siksi, että ympäristöongelmat vaikuttavat maapallolla voimakkaimmin heikoimmassa asemassa oleviin. Sosiaalinen eriarvoisuus nakertaa luottamusta, jota yhteiskunnassa tarvittaisiin ilmastopoliittisiin ratkaisuihin sitoutumiseksi. Sosiaalinen kestävyys on siis edellytys myös ekologiselle kestävyydelle. Sosiaalisen kestävyyden luominen ei ole vain sosiaalipolitiikan tehtävä. Siksi nostamme esiin kaksi tieteellisiä ja taiteellisia menetelmiä yhdistävää sosiaalisen kestävyyden kasvualustaa: osallisuuden lisääminen sekä poliittisen mielikuvituksen virittäminen.
Sosiaalisen kestävyyden näkökulmasta on tärkeää ottaa erilaisista lähtökohdista tulevat ihmiset osaksi tiedon hankkimista, muotoilua ja käyttöä. Naapurijurtalla tämä tehtiin liikuteltavan tilan avulla, madaltamalla tiedon jakamisen kynnystä yhteisellä toiminnalla, ja käyttämällä helposti saavutettavan tilan lisäksi taiteen tekemistä kohtaamisen, tiedon tuottamisen ja jakamisen välineenä. Jurtalla ihmiset ja ympäristö toimivat kanssatutkijoina. Osallisuus ja sosiaalinen kestävyys eivät olleet tutkimukselle ulkopuolelta tarkkailtavia kohteita, vaan niistä tuli menetelmällisiä lähtökohtia. Niiden avulla muotonsa saivat tiedon yhteistuottaminen jurtalla, keskustelu tutkimuksen vaiheista paikalliseen kirjastoon rakennetussa taidenäyttelyssä, sekä tutkimustuloksia esittelevä kirja, jossa keskustelujen kuvituksilla ja lisätyn todellisuuden audiovisuaalisilla elementeillä oli tärkeä rooli. Taiteen kautta luotiin tutkimusmatkan varrelle paikkoja tulla mukaan myös niille, joiden kielitaito ei riitä pitkien tekstien lukemiseen, ja joille kirjoitettu teksti ei ole luontevin tapa omaksua tietoa.
Naapurijurtalla ja sen tutkimustuloksista kerrottaessa ihmisiä kutsuttiin toimijan rooliin ja pohtimaan oman elämismaailmansa rajapintoja, sekä sitä miltä koettu ympäristö ja sosiaalinen elämä näyttää jonkun toisen näkökulmasta. Tutkimuksen tuloksissa tulivat esiin asukkaiden moninaiset erot niin yksilöiden kuin ryhmien välillä. Näin tutkimus johdatti moniäänisyyden, eriarvoisuuden ja osallisuuden äärelle. Ne puolestaan auttavat näkemään jakolinjojen sijasta yhteiskunnan lisääntyvän monimuotoisuuden. Kun ristiriitoja ja konflikteja on enemmän kuin yksi tai kaksi, on luottamusta etsittävä yhä uudestaan yhteiskuntien paikallisten ja globaalien monista nivelkohdista, ruohonjuuritasolta.
Toinen tapa, millä tiede ja taide voivat vahvistaa sosiaalista kestävyyttä on poliittisen mielikuvituksen virittäminen ja vaihtoehtojen kuvittelu nykytodellisuudelle. Sosiaalista kestävyyttä ei voi rakentaa vain reagoimalla olemassa olevaan todellisuuteen, vaan siihen tarvitaan toisenlaisten tulevaisuuksien kuvittelua. Nykyhetkeen kiinnittyneet yhteiskunnan korjausehdotukset voivat korjata jonkin ongelman yhtäällä, mutta synnyttää uusia ongelmia toisaalla, sillä ne eivät pyri muuttamaan eriarvoista järjestelmää ongelmien taustalla. Esimerkiksi globaalin pohjoisen hoitajapulan ratkaiseminen tuomalla hoitajia globaalin etelän maista synnyttää hoitajien kotimaissa hoivavajeen. Siksi sosiaalisen kestävyyden vahvistaminen edellyttää radikaalisti toisenlaisten tulevaisuuksien kuvittelua. Irtiotot nykyhetkestä vaativat ajattelun ja toiminnan virittämistä kohti sitä, mikä on vielä tuntematonta.
Taiteen ja tieteen menetelmien yhdistämistä poliittisen mielikuvituksen tutkimiseksi ja ruokkimiseksi kokeillaan parhaillaan Poliittinen mielikuvitus ja vaihtoehtoiset tulevaisuudet (POLIMA) -hankkeessa (Suomen Akatemia 2020-2024). POLIMAssa jäljitetään ihmisten arkisia kuvittelun käytäntöjä tutkimalla yhteisöjä ja alakulttuureja, joissa ihmiset elävät toisenlaisia todellisuuksia tässä ja nyt – esimerkiksi sellaisia asumisen tapoja, jotka perustuvat vapaaehtoistyöhön, yhdessä tekemiseen ja ekologisuuteen. Arjen tutkimuksin menetelmin tutkimus auttaa ymmärtämään ja tekemään näkyväksi esimerkiksi niitä tapoja, miten ihmiset tulevat yhteen ja toimivat toisenlaisten nykyhetkien ja tulevaisuuksien mahdollistamiseksi. POLIMA järjestää myös taiteilijoiden kanssa erilaisia taidelähtöisiä praktiikoita, jotka avaavat tilallisia, kehollisia ja affektiivisia reittejä poliittiselle mielikuvitukselle. Kun tietämistä ei rajata vain kielelliseen, se avaa myös tiloja moninaisemmille osallistumisen tavoille.
Yhdessä tieteellinen ja taiteellinen tutkimus voivat luoda pohjan sosiaalisesti ja ekologisesti kestävämmälle tulevaisuudelle. Silloin tutkijat, taiteilijat ja maailma ympärillä eivät rakennu hierarkkisessa suhteessa toisiinsa, vaan kanssatutkijoina, jotka kuvittelevat ja luovat uusia maailmoja limittäin ja rinnatusten. Taiteen ja tutkimuksen keinoin voidaan pyrkiä luomaan sellaista yhdessä tietämistä ja tekemistä, jossa tutkimus olisi helposti lähestyttävissä, laajasti ja demokraattisesti keskusteltavissa ja kehitettävissä.
Kirjallisuus
Keivani, Ramin ja Shirazi, Reza M (toim.) (2019) Urban Social Sustainability. Theory, Policy and Practice. London, New York: Routledge.
Puumala, Eeva; Maïche, Karim; Tuomaala-Özdemir, Salome (toim.) (2021) Naapurusto – tarinoita moniäänisestä lähiöstä. Into.
