Yhteen kietoutuvat ekologiset ja poliittiset katastrofit synnyttävät uhkaavia tulevaisuudenkuvia, joissa korostuu menettämisen pelko. Luonnonvarojen rajallisuus ja Ihmiskeskeisen ajattelun synnyttämät umpikujat ovat alkaneet piirtyä huipentuvan loppunäytöksen kaltaisina tulevaisuudenkuvina, jotka heijastuvat myös taiteelliseen tutkimukseen.

 

Filosofi ja feministiteoreetikko Rosi Braidottille loppuminen tiivistyy länsimaisessa kulttuurissa kehittyneeseen ihmiskäsitykseen, Ihmiseen isolla alkukirjaimella. Hänen ajattelussaan ihmisenjälkeisyys ei ole kriisi, vaan laajempi historiallinen siirtymä. "Se on täynnä riskejä, mutta samalla siinä on valtavia uusiutumisen mahdollisuuksia sekä ihmistoimijoille että ei-ihmistoimijoille, ja myös humanistisille tieteenaloille" (Braidotti 2024). Lopun ajan tulkinta tuottaa ja muokkaa käsityksiä paitsi nykyhetkestä, myös menneestä ja mahdollistaa nykyisen ja menneen uudelleen ja toisin kertomisen ja esittämisen.

 

Antropologi Anna Lowenhaupt Tsing (2015) on puolestaan kirjoittanut kapitalismin raunioissa itävistä uusista elämänmuodoista. Lopun aikojen sieni -teos on lohdullinen muistutus siitä, että loppuminen tarkoittaa myös muutosta. Siinä missä loppuminen on tavoittamatonta poissaoloa, muutos on konkreettista läsnäoloa. Vaikka vakaana näyttäytynyt kokonaisuus muuttuu menneisyydeksi, pienissä taskuissa voi yhä löytyä mahdollisuuksia elää ja toimia merkityksellisesti, kohti muutosta ja toivoa. Loppuminen on siis myös jatkumista ja elintärkeää: jos mikään ei lopu, uusia asioita, yhteyksiä, organismeja ja rihmastoja ei ala muodostua.

 

Pariisissa Ranskan kansalliskirjastossa avautui helmikuussa 2025 näyttely Apocalypse. Hier et demain, joka esittelee taiteilijoiden mielenkiintoa loppumisen teemaan kolmensadan teoksen avulla, 800-luvulta nykypäivään. Tässä kokonaisuudessa, kuten nykytaiteessa laajemminkin näkyvät ilmastonmuutokseen ja luontoon liittyvät, tulevaisuutta koskevat uhat. Loppuminen ja lopun ajat voivat siis olla teosten konteksti tai eksplisiittisesti niissä läsnä. 

 

Loppumisen teeman ja lopun aikojen mielikuvien ytimessä ovat myös inhimilliset tunteet. Tavoittamattomana poissaolona ymmärretty loppuminen voi herättää pelkoa tai jopa kauhua, epäuskoa, epätoivoa, surua, vihaa, haikeutta ja nostalgiaa. Loppumisen uhkakuvista voi syntyä myös myönteisinä koettuja tunteita, kuten uteliaisuutta, toivoa tai esimerkiksi empatiaa muunlajisia kohtaan. Tunne, kuten ympäristöahdistus, voi myös innoittaa aktivismiin, toimintaan rajoittavia rakenteita vastaan.  

 

Loppumista ja lopun aikoja yhdistävät kysymykset ihmiskeskeisen ajattelun haastamisesta, muutoksen mahdollisuuksista ja sekä vaihtoehtojen etsimisestä kapitalismille. Apokalyptinen aika ja historia viittaavat sellaiseen historian, maailman ja todellisuuden tulkintaan ja esitysmuotoon, jonka keskiössä ovat lopunajan näkemykset, jonkinlaiset katastrofit. Teemanumeromme kutsuu taiteilija-tutkijoita myös tulkintoihin, joissa lopun aikaa, historiaa, nykypäivää ja tulevaa tarkastellaan visioiden, utopioiden ja toivon näkökulmista. Katastrofit ja toivo eivät sulje tosiaan pois. Loppumisen ambivalentti luonne – yhtäaikainen tarpeellisuus loppumiselle ja muutokselle, lopun ajan epävakaus ja vääjäämättömyys ovat olennainen osa loppumisen aikaa.

Teemanumerossamme kysymme:

 

 

Pyydämme taiteilija-tutkijoilta teemaamme liittyviä ekspositioita ja puheenvuoroja. Numeron toimittavat Kristiina Koskinen, Raila Knuuttila ja Mari Mäkiranta.